Äitiys on

Vanessa Beecroft on mielenkiintoinen taiteilija. Tutustuin häneen ja hänen taiteeseensa televisiossa (Teema 26.1.2009) esitetyn dokumentin myötä. Ohjelmassa seurattiin Beecroftin elämää SouthSudan -taideprojektin yhteydessä. (nettisivuilla otsikon Special Projects alla.)

Beecroft tutustui Sudaniin ja Darfurin kriisiin sattumalta, lehtiartikkelin kautta. Hän päätti matkustaa sinne, mutta ei koskaan päässyt perille Darfuriin(lähde DocPoint). Ensimmäistä kertaa käydessään Sudanissa häntä pyydettiin imettämään vastasyntyneitä kaksosia, joiden äiti oli menehtynyt. Isä oli tuonut lapset orpokotiin, koska ei pystynyt huolehtimaan heistä. Beecroft rakastui lapsiin ja päätti adoptoida heidät. Alkoi pitkä ja monipolvinen byrokraattinen prosessi, jonka lopuksi Beecroftin oli luovutettava. Hän ei onnistunut adoptoimaan lapsia ja myös hänen avioliittonsa hajosi.

Löysin blogeista puheenvuoron sekä puolesta että vastaan. Myönteiseen suhtautumiseen oli innoittanut Beecroftin ennakkoluuloton tyyli tarttua kipeisiin aiheisiin. Suorastaan inhoa oli aiheuttanut taiteilijan pakkomielteinen toiminta adoptiohankkeessa.

Beecroft on painanut mieltäni nyt kolmisen kuukautta. Dokumentin vuoksi olen ajatellut paljon äitiyttä. Beecroft vaikuttaa itsenäiseltä ja omapäiseltä, vaikealtakin, mutta erityisen vaikutuksen minuun teki hänen tunteellisuutensa. Dokumentissä esitellään hänen työtään kotona Yhdysvalloissa ja Afrikassa. Kotona näkyvät myös hänen pienet biologiset lapsensa, joita lastenhoitaja hoitaa. Erityisesti mieltäni on askarruttanut kohtaus, jossa Beecroft keskeyttää työnsä alakerran työhuoneessa, kun asuinkerroksesta kuuluu kaatumisen ääni. Hän kuuntelee, kun lastenhoitaja pääsee itkevän lapsen luo, mutta koska lapsi ei tyynny, ryntää myös Beecroft yläkertaan. Hänen ilmeensä on huolestunut ja hätääntynytkin. Hän toimii periäidillisesti.

Sudanilaisiin kaksosiin hän suhtautuu tunteikkaasti, mutta vastuullisesti. Hän haluaisi kuvata kaksosia lastenkodin ulkopuolella, mutta laitoksen henkilökunta ilmoittaa, että lapset eivät voi poistuttuaan tulla takaisin, koska voisivat tuoda mukanaan tarttuvia tauteja. Dokumentin kuvauksen perusteella olin aivan varma, että hän ottaisi kaksoset mukaansa joka tapauksessa, mutta niin ei käynytkään. Beecroft on apean näköinen istuessaan maastoautossa, mutta tekee vastuullisen päätöksen kaksosten hyväksi.

Tavoitan dokumentin ja Beecroftin herättämistä tunteista oikeastaan vain kummastuksen. Vanessa Beecroft matkustaa jatkuvasti ympäri maailmaa valmistelemassa erilaisia taideprojekteja ja näyttelyitä. Dokumentista jäi se vaikutelma, että lapset eivät matkusta hänen kanssaan. Mitenköhän Beecroft sammuttaa ikävän ja miten läheinen hän lopulta on lapsilleen? Miten hän väistää äitiyden, jota dokumentissakin ilmensi? Vai ilmentääkö hän nimenomaan nykyaikaista äitiyttä, ihannetta uran ja perheen yhteensovittamisesta? Minulla ei ole aiheesta mielipidettä, mutta olen onnellinen, että joskus joku aihe voi pohdituttaa kuukausikaupalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: