Kavala kulkutauti

Rosa Meriläinen on sanonut, että kaipaa taistelevaa Rosaa, joka ei ollut vielä sairastunut työuupumukseen. Meriläisen omien sanojen mukaan uupumus pilasi hänet. Viivi Avellan sanoo hävenneensä masennustaan (I-S, Plus-liite 27.9.08) ja pakeni sitä ulkomaille. Avellan kehuu haastattelussa, että ulkomailla itsetunto kohosi taas ja jatkaa: ”En rupea riippakiveksi ja kaatamaan kaikkea toisen niskaan. Sama pätee meillä myös toisinpäin. Sanotaan, että oma masennus pitää kohdata, mutta minä käskin itseni ryhdistäytyä.” Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että samaisessa Ilta-Sanomien Plus-liitteessä entinen kävelijä Reima Salonen kertoo masennuksestaan ja loppuun palamisestaan. ”Pahinta oli, kun eläkkeelle jäädessä vähän masentui ja antoi periksi”, mies toteaa ja korostaa omasta niskasta tarttumisen tärkeyttä. Hän palasi työelämään. Tällä hetkellä unet jäävät pariin tuntiin vuorokaudessa, mutta mies osaa kuulemma varoa uupumista.

Masennus on kavala tauti. Se vie voimat ja elämänhalun. Ja vaikka saisi hoitoa, sekä lääkkeitä että terapiaa, ei kukaan voi ennustaa, koska se lopulta helpottaa, jos helpottaa. Masennus piiskaa nöyräksi. Esimerkiksi saattaa mennä muutamia päiviä, jopa viikko, jolloin elämänvoimaa ja –iloa riittää ja toivo herää: jospa nyt alamme mennä parempaan suuntaan, ja seuraavaksi tajuaa vain miten masennus tahmaa kaikki liikkeet sekä pään sisällä että ulkopuolella. Kuulo ei toimi, eikä liian pitkiä lauseita ymmärrä. Illalla ei nukuta, aamuyö menee valvoessa, aamulla ei jaksaisi nousta sängystä ja päivästä selviytyy turruttamalla aistit huonoilla tv-sarjoilla ja elokuvilla (Onneksi ei ole vielä haluttanut tarttua viinapulloon.). Illalla voi keskittyä muihin perheen jäseniin (Onneksi niitä on.) ja siirtää pahan olon eteenpäin, seuraavalle päivälle. Töihinpaluusta on turha haaveilla. Lähiajan tavoitteet liittyvät yleensä päivärytmin säilyttämiseen.

Rosa Meriläinen lainaa blogissaan Yrsa Steniusta, joka on myös sairastanut masennuksen. Steniuksen mukaan masentunut ei toivo koskaan kokonaan. Stenius pohtii, että Suomessa masentuneisiin suhtaudutaan toivoen, että he pian ryhdistäytyisivät. Myös itse masentuneet toistavat tätä, kuten edellä lainatut Avellan ja Salonen. Masennusoppaissa sairastuneen omaisille kerrotaan sentään, että ”otapa nyt itseäsi niskasta kiinni” ja ”siivotaan vähän, jotta piristyt” –tokaisut vain pahentavat tilannetta ja syyllistävät masentunutta turhaan. Mutta ei oppaan neuvotkaan vie tunnetta pois. Masennus ja työuupumus jättävät helposti leiman, syyllisyyden ja häpeän. On pakko aloittaa ura alusta, koska eihän ”sitä enää voi samoihin hommiin ottaa, sehän uupuu uudestaan.”

On helppo yhtyä Viisas arki –kirjan kirjoittajan, Meri Lähteenoksan, ajatukseen, että yhteiskuntamme sairastaa MIP-syndroomaa (HS 05.10.08, D6). MIP on suomeksi ”minä itse pärjään”. Lähteenoksan mukaan toinen vaivaava syndrooma on YH eli yhteiskunta hoitaa. Lopputuloksena lienee nykyinen yhteiskunta, jossa kaikki yrittävät rimpuilla töissään ja perheissään ilman yhteisön tukea ja apua. Samaan aikaan yhteiskunta hoitaa ongelmat eli ne raukat, jotka putoavat väliin eivätkä pärjää itsekseen. Pärjättävä on, vaikka vaatimukset olisivat kohtuuttomat. Tai paremminkin, vaatimusten kohtuuttomuutta on yhä vaikeampi arvioida, koska ympäriltä puuttuu yhteisö ja vertaisryhmä, jossa kohtuullisuutta voisi yhdessä pohtia. Yhteisöllisyyden vaatiminen on alkanut kuulostaa lattealta. On kuitenkin aika helppoa vetää johtopäätös, että masennusepidemia johtuu sen puutteesta.

2 vastausta to “Kavala kulkutauti”

  1. Sain tänään Joensuun yliopiston Humanistisen tiedekunnan kahvilassa keskusteltua muiden kanssa meille jokaiselle tulleesta kyselystä, jossa tiedusteltiin haluttua työaikaa viikossa, palkkaa, kuinka monta hakemusta lähetät ensimmäistä työpaikkaa hakiessasi, kuinka monta vuotta arvelet olevasi ensimmäisessä työpaikassasi jne. Kysely tehdään tasaisin väliajoin koko Euroopassa ja kyselyn lopuksi pääsi katsomaan taulukoita, joissa eri maiden keskiarvot oli asetettu järjestykseen. Tuntui omituiselta moinen maiden vertailu, mutta vielä omituisemmalta minusta tuntui erojen suuruus työajassa. ”Kärkimaissa” keskiarvo oli lähemmäs 60 tuntia, Suomen keskiarvo oli 45 paikkeilla muistaakseni. Miksi minua nolostutti, kun olin omassa vastauksessani sanonut hyväksi viikkotuntimääräksi 35? Mielessä kävi olenko jotenkin keskimääräistä huonompi, kun pidän toivottuna lyhyempää työaikaa? Kuitenkin kun puhuin kyselyn tuloksista muiden kanssa hekin olivat vastanneet keskiarvoa vähemmän, joten jonkun muun täytyy olla valmis tekemään meitä pidempää viikkoa, jotta meidänkin osaltamme tämä ”normi” täyttyisi. Kuka tämän normin on asettanut? Oman kokemukseni mukaan ihmisissä on luonnostaan todella eri rytmisiä heräämisen, nukkumisen ja aktiivisen toiminta-ajan suhteen. Kenen mukaan tämä suomalainen kahdeksantuntinen normi on keksitty? Hesarin lokakuun kuukaisiliitteessa Osmo Soininvaara sanoi, että kuusi tuntia päivässä työtä riittäisi ihan hyvin. Olisi työtä jakaa myös työttömille. Me vain olemme tottuneet raatamiseen viimeiseen asti ilman muiden apua.

    Oman pienen opiskelijayhteisöni kanssa käyty keskustelu ei siis vahvistanut kyselyn antamaa keskiarvoa ja minulle tuli heti parempi olo. Kyse oli siis vain numeroista, mutta tunsin sen jotenkin velvoittavan minua. En halunnut olla keskiarvoa huonompi. Mutta jonkunhan sen viimeisenkin on oltava, kaikki eivät mitenkään voi olla ensimmäisiä/voittajia/johtajia, koska silloin maailma olisi aika hirveä paikka. Ne johtajat ovat varmaan niitä, jotka tekevät minunkin puolestani 60-80 tuntista viikkoa.

  2. tyoelamasairasloma Says:

    Kiitos kommentista. Olen itse kokeillut työaikaa, joka virallisesti oli ns. toimistoaika, mutta jota piti käytännössä jatkaa useampana iltana viikossa ja usein vielä viikonloppunakin. Mikään ei ollut koskaan tarpeeksi ja vähitellen työtehtäviä kasautui. Seuraukset ovat tunnetut, vakava työuupumus ja masennus iskivät. Ja meitä on niin järjettömän paljon.

    Iltalehden pääkirjoitus tänään (http://www.iltalehti.fi/paakirjoitus/) kertoo taas uusia lukuja naisten masentumisesta. Jutussa keskitytään yli 50-vuotiaisiin naisiin, mutta pitää muistaa, että masentuneissa on meitä nuoriakin ja miehiä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: