Olin koulutettavana. Opin, että 14 prosenttia lukion ekaluokkalaisista pojista ja 12 prosenttia ammattikoulun ekaluokkaisista pojista kertoo ettei heillä ole yhtään läheistä ystävää. Eikä tilanne paljon parane sen jälkeenkään.
Työssäni tapaan nuoria miehiä, jotka kertovat, että heillä on “kaveriongelma”. Yleensä selviää, ettei heillä ole yhtään kaveria tai ystävää. Onhan se kaveriongelma, totta tosiaan.
Mykistyn.
Tykkää tästä:
Ole ensimmäinen, joka tykkää tästä .
Tämä artikkeli on lähetetty lokakuu 6, 2009 kello 8:50 pm ja siihen on liitetty kategoria(t) miesasia, syrjäytyminen, terveys, väkivalta, vieraantuminen avainsanoilla depressio, masennus, nuorten pahoinvointi, perhe, syrjäytyminen, tasa-arvo, terveys, yhteisöllisyys. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed
Voit kommentoida suoraan tai lähettää paluuviitteeseen omalta sivustoltasi.
lokakuu 6, 2009 klo 9:15 pm
Ja tuo kohta ihmisiästä, johon proasenttilukusi viittaavat, on aikamoinen murros, jolloin ystävät olisivat tarpeen. Yksi niistä isoista siirtymistä elämän varrella. Isoja kysymyksiä aikuusuuden liepeillä. Kuka musta tulee? Mitä mun pitäisi valita? Ahistaa. Ja kun pitäisi opetella kommunikoimaan niin, että osaisi elää parisuhteessakin. Pitäisi oppia elämään omaa elämää. Ystävän paikka – että voisi vaikka pohtia tuota vyyhteä.
lokakuu 7, 2009 klo 10:54 am
Mistäköhän tämä johtuu? Eikö ihmiset osaa olla enää kavereita? Eikö ystäväsuhteisiin osata panostaa?
lokakuu 11, 2009 klo 9:03 pm
Luulen, että ongelma saattaa piillä jo siinä, että sosiaaliset taidot ovat niin kehnot, että ystäviä tai kavereita ei ylipäänsä saada, saati sitten ylläpidetä ystävyyttä. Syrjään vetäytyvä ei pääse muodostamaan ihmissuhteita, jotka olisivat tärkeitä sosiaalistumiselle. Mutta oikeassa olet, se on mykistävää, ja surullista, ettei ihmisellä ole yhtään kaveria tai ystävää!