Riippuvainen

Olen riippuvainen. Tarvitsen huumettani päivittäin, usein kerta ei riitä, vaan minun pitäisi “olla aineissa” 24/7. (Pahoittelut kuluneesta ilmaisusta.)

Ilman ainetta työt eivät suju. Tuijotan näyttöä nyrkkiini nojaten. Jos en ole tarkkana, saattaa suupielestä karata sylkivana. Siis jos pitää pärjätä ilman. Huumeeni vaikutuksen alaisena olen sähäkkä, nopea, silmäni hehkuvat ja saan aikaiseksi mitä vain. Huimat ideani saavat muut kalpenemaan. Pitkän käyttöputken päätteeksi saattaa iskeä krapula. Itkettää, väsyttää, masentaa, ei nukuta ja tekee mieli makeaa.

Olen riippuvainen innostumisesta. Se on tärkein syy käydä töissä ja moottori, jonka voimalla saan asiat tehtyä. Parhaimmillaan teen töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka innostavat minua ja minä heitä. Silloin syntyy yleensä jotain poikkeuksellista. Jos taas innostus tyrehdytetään alkuunsa tai se tyrehtyy luonnollisista syistä, ei mistään tulee mitään. Kokemukseni mukaan tässä tilassa voi viettää aikaa viikkoja.

Innostuminen on viehättävää ja puhdistavaa. Minulle toimii parhaiten yhteiskunnallinen innostuminen. Tekemilläni asioilla pitää olla yleisempää merkitystä. Pienet ja tavalliset asiat aateloituvat, kun niillä on innostava tausta tai kehys. Kun innostun, voi edellinen työ ja tehtävä jäädä innostuksen jalkoihin. Niihin palaaminen on vaikeaa. Ainakaan se ei onnistu ennen kuin pahin innostuskuohu on asettunut.

Kuulostaa elitistiseltä ja omahyväiseltä. Olen muka liian hyvä tekemään tavallisia asioita. Aina pitäisi olla jokin innostumisen aihe menossa tai edessä. Olen riippuvainen.

Perustulo kansalaistaa

Olen viime aikoina miettinyt perustuloa, kansalaispalkkaa tai miksi ikinä sitä haluaa kutsua. Kun työskentelen ei niin helpossa tilanteessa elävien nuorten kanssa, on ajatus vain kirkastunut. Ajattelen, että perustulo kansalaistaa. Tarkoitan, että on yhteiskunnasta syrjäyttävää joutua elämään erilaisten tukien varassa.  Sosiaaliturva on syyperusteinen. Kun en muuten selviydy, en pärjää omillani, tarvitsen ja saan tukea. Jos ensi- tai viimesijainen toimeentulo (riippuu näkökulmasta) olisi perustulo, lisäisi se tasa-arvoa kansalaisten kesken.

Esimerkki: lauantaina torilla kulkee monenlaista väkeä. Ylempi virkamies pysähtyy kahvilaan lukemaan lehteä. Kun hän nostaa katseensa, hän näkee opiskelijapariskunnan ostamassa viipurin rinkeliä. Heidän vieressään hoitovapaalla oleva sairaanhoitaja kiistelee lapsensa kanssa ilmapallon ostamisesta. Läheiseltä bussipysäkiltä kuuluu remakkaa naurua. Kadun miesten kööri on kokoontunut aamun ensimmäisille. Heille kaikille maksetaan perustuloa, jonka kartuttamiseen veroina he mahdollisuuksiensa mukaan osallistuvat. He myös tietävät tämän toisistaan.

Perustulo mahdollistaa valinnan erilaisten elintasojen ja elämänlaatutavoitteiden välillä. Se kannustaa tekemään työtä, kun kaikki tulo on ekstraa. Ennen kaikkea perustulo voi olla jaettu kokemus tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa jokaisen toimilla ja omalla aktiivisuudella on väliä.

Kaveriongelma

Olin koulutettavana. Opin, että 14 prosenttia lukion ekaluokkalaisista pojista ja 12 prosenttia ammattikoulun ekaluokkaisista pojista kertoo ettei heillä ole yhtään läheistä ystävää. Eikä tilanne paljon parane sen jälkeenkään.

Työssäni tapaan nuoria miehiä, jotka kertovat, että heillä on “kaveriongelma”. Yleensä selviää, ettei heillä ole yhtään kaveria tai ystävää. Onhan se kaveriongelma, totta tosiaan.

Mykistyn.

“Uudelleenpoluttaja”

Koska minusta on tullut “uudelleenpoluttaja”, olen hankkinut tietoa syrjäytymisestä. Jos syrjäytymisessä on kyse yhteiskunnan normaalitilan, sosiaalisesti ja kulttuurisesti hyväksytyn valtasuuntauksen, ulkopuolelle joutumisesta, on syrjäytyminen helppoa. Minäkin osittain syrjäydyin sairasloman aikana ja olisin syrjäytynyt syvemmin, jos minulla ei olisi koulutusta ja perhettä. Syrjään kiinni pääseminen on vaikeaa, jos normaalitila tai valtasuuntaus ei tarjoa mitään mielekästä tai sen asettamat vaatimukset vaikuttavat liian kovilta. Syrjään kiinni pääseminen vaatii voimaa ja tahtoa.

“Syrjäytymisen kannalta “tyypillinen” kehitys on suurin piirtein seuraava:
1) kaikki lähtee liikkeelle siitä että yksilö kokee menettäneensä liiaksi oman elämänhallintansa, jollakin muulla, yleensä “yhteiskunnalla” on määräysvalta
2) yksilö menettää uskoaan tekojensa vaikuttavuuteen ja vähitellen passivoituu, lopettaa rakentavan vuorovaikutuksen lähiyhteisöönsä
3) rakentavan vuorovaikutuksen vähenemisen myötä yksilö eristäytyy entisestään yhteisöstä, minkä on omiaan heikentämään toisaalta itsearvostusta ja toisaalta realiteettitestausta
4) eristäytymisen syventyessä ja realiteettitestauksen heikentyessä riittävän paljon seuraa itsevieraantuminen eli yksilö kadottaa vähitellen otettaan myös omaan minuuteensa ja sen hallintaan.”

Seemanilainen vieraantumisluokitus on viisikohtainen porrastus, joka jäsentää syrjäytymisen vaiheita. Ensin henkilö kohtaa vallan puutteen. Kyse on vallasta vaikuttaa omiin asioihin, ympäristöön tai ihmissuhteisiin. Lähteen (mielenterveys.info, Pekka Lehto) mukaan vallanpuute ei välttämättä ole konkreettista. Tämä johtaa tarkoituksettomuuteen, joka on luokituksen toinen vaihe. Ilman tarkoitusta elo on aika tyhjää. Kelluminen on hetken ihan mukavaa, mutta sekin on kivempaa, kun tietää, että lopetettuaan on tarkoitus mennä jonnekin, saavuttaa jotakin. Täytyy myöntää, että kellumista ikävöi vielä “keskiöön” takaisin päädyttyään. Etenkin jos esimerkiksi työt eivät suju ja ympäristön tai itsen asettamat vaatimukset tuntuvat liian kovilta.

Kolmas vaihe on normittomuus. Minulle tämä on luokituksen hankalin kohta. On pelottavaa, jos ihmisellä ei ole normeja. Useimmilla valtavirran ulkopuolella elävillä kuitenkin on normeja. Valtavirran keskiössä porskuttavat eivät yleensä näitä normeja hyväksy, mutta ne ovat kuitenkin olemassa. Millainen on normiton ihminen? Lähteenä olevassa artikkelissa esimerkiksi nostetaan narkomaanit, joille tärkeää on vain oman välittömän tarpeen tyydyttäminen. Tällainen normittomuus on ymmärrettävää, mutta entä yhteiskunnan kannalta syrjässä elävät, jotka ehkä täyttävät luokituksen neljännen vaiheen eli eristäytymisen, mutta heillä on omassa “systeemissään” tiukka normitus? Ehkä voisi jopa kuvitella, että itsen asettamat normit hyvälle elämälle ovat jonkun mielestä syrjäyttäneet kyseessä olevan yksilön. Tai yhteiskunnan normien täyttämisen vaatimus on sysännyt henkilön ulommas yhteiskunnasta? Eristäytyminen voi toki olla vapaaehtoista, mutta ei aina.

Portaikon viides askel on itsevieraantuminen. Täysin syrjäytynyt henkilö on vieraantunut itsestään ja hän elää omassa todellisuudessaan. Kuulostaa jo diagnosoitavalta tilalta. Eli voiko syrjäytymiseen sairastua?

Uudelleenpoluttamisessa on kyse motivoivasta koukuttamisesta. Tämä on minua viisaampien kollegoiden kehittämä käsite (kiitos Maija ja Jarmo). Kollegan sanoin asiakkaan kanssa tartutaan siihen asiaan, mikä hänelle on merkityksellinen. Voimaantuminen tämän asian kanssa auttaa elämässä selviämistä. Kun ei ole ensisijaisesti toimenpiteiden kohde tai uhri, vaan aktiivinen toimija, on helpompi olla. Voisi kai sanoa, että henkilö on tavoittanut oman polun?

Se peli

” Monessa parisuhteessa seksi on yhtä käypää valuuttaa kuin laskujen maksu, tiskaaminen tai kauniit sanat. Monien mielestä seksi on itsestään selvästi parisuhdepakan herttaässä, jota voi vaihtaa kaikkiin muihin hyödykkeisiin ylivertaiseen kurssiin. Siksi on oleellista, kuka pitelee parasta kättä ja voiko herttaa lainkaan voittaa. Voivatko muut maat olla valttia? Saako sama tyyppi aina tehdä jaon, määrätä potin tai voittaa pelin?” Tämä on Korkkari – Jokamiehen jännityslukemisto -teoksen (Cacciatore ym. 2004) mukaan pillupolitiikka, jossa “perheenpään toimia kontrolloikin perheen alapää”.

Edellisestä minulle tuli mieleen Zen Cafeen kappale Monta kertaa, jossa sanotaan muun muassa näin:

Monta kertaa viikossa
meidän täytyy nussia
Monta kertaa viikossa
ennen kuin oot rauhassa

Kun kuulin laulun ensimmäistä kertaa, loukkaannuin. Se oli ilmeisesti se kuuluisa kalikka, joka äläytti koiraa. Pakko myöntää, että yksi tapa määrittää parisuhdetta on mitata seksiä. Jos kumppani ei ole ikuisesti hinkuamassa minua, ei meillä hyvä suhde olekaan. Tai pahempaa, minua ei ole olemassa, jos kumppani ei jatkuvasti himoitse. Valtapeliä, eikö vaan?

Korkkaria kannattaa lukea sekä miesten että naisten. Maailma ainakin seksin näkökulmasta näyttää olevan aika erilainen miehille ja naisille. Ehkä nämä kulmat voisivat lähentyä, jos sukupuolisidonnaista tietoa ja kokemusta jaettaisiin yli tuon mystisen rajan. Seksin kanssa eläminen tuntuu olevan kuin polkupyöräilyä sepelissä – fyysisesti rankka taitolaji, jossa kaatuminen sattuu ilkeästi. Sen sepelin saattaa myös haluta kiertää.

Sanoja uupumusreitiltä

Sanastoa sinulle, joka olet juuri sairastunut uupumukseen tai masennukseen. Sinun sielusi ja ruumiisi ovat epäsuhdassa ympäristösi kanssa ja tässä muutama syötti, joiden pohjalta asiaa voit lähteä itsellesi selvittämään.

Ei, vaan nämä sanat on poimittu paperille kirjatuista ajatuksista menneen puolentoista vuoden ajalta. Sanat ovat syntyneet henkilökohtaisesta historiasta tai tarinasta, mutta on niillä yleistä kiinnostavuuttakin. Sanastoon saa ja pitää ehdottaa lisää sanoja. Kiitos jo etukäteen.

Sukulluspuku vrt. sukelluspuku, joka suojaa vedessä sukellettaessa. Ihmisten kanssa liikkuminen ja toimiminen on toisinaan kuin laitesukellusta. Se on kalliihko harrastus, jossa pitää olla asianmukainen välineistö ja koulutus. Syvemmälle pääsee, kun on kokemusta. Sukulluspuku antaa suojaa erityisesti, kun joutuu toimimaan suvun ja perheen kanssa. Jokainen uupunut osaa antaa arvoa suojapuvulle, jolla peittää masennuksen vereslihalle repimän olemuksen ja joka estää lisävauriot.

Lyijypumpuli on painavaa ja pehmeää ainetta, joka ympäröi uupukseen ja masennukseen sairastunutta. Lyijypumpuli toimii kahteen suuntaan. Se vaimentaa kaikki äänet ja eleet, joilla masentunut saattaisi lähestyä ympäröivää yhteisöä. Oikein paksuna kerroksena esiintyessään, se salpaa hengityksen ja estää sairastunutta toimimasta. Se toimii myös näköesteenä, jonka läpi hyvin harva näkee sairastuneen oikein. Lyijypumpuli estää tavoittamasta uupunutta, vaikka haluaisi. Lyijypumpuli saattaa muodostaa panssarin, joka on pinnalta kaunista rosaa, jopa säteilevää, mutta kantajalleen tällainen panssari on hengenvaarallinen.

Aamukooma, lääkkeiden sivuvaikutuksena (myös ilman niitä) tuleva toiminkyvyttömyyden tila, jossa horjutaan unen ja valveen rajamaastossa. Aamukoomainen on helposti ärsyyntyvä ja loukkaantuva ja jos koomaisella esiinty tapaturma-alttiutta, saattaa hän olla itselleen ja lähimmäisilleen vaarallinen esimerkiksi keittiössä. Aamukooma saattaa helpottua kemiallisesti kahvilla, mutta tämä ei ole yleispätevä sääntö. Erittäin uupuneella aamukooma saattaa olla ympärivuorokautinen, myös hengenvaarallinen tila.

Tutkapimento on turvapaikka. Masennus voi myös olla mahdollisuus. Se on katvealue, josta näkyy kaikki sisälle ja ulospäin, mutta jossa voi rauhassa suhteuttaa asioita, ihmisiä, minuutta ja aikaa. Omat tutkat hiljentyvät, tarve skannata muita vähenee ja tutustuminen itseen alkaa. Juuri uupunut tai vasta masentunut ei pysty tavoittamaan tutkapimennon hyviä puolia. Hänelle tutkapimento on ahdistus ja tuska. Ulkoisesti pimento saattaa muistuttaa lyijypumpulipanssaria, mutta ero löytyy ajan kanssa.

Elämä työtä ja loma sairasta

Aloin kirjoittaa blogia vuosi sitten, kun keksin hienon nimen. Halusin jakaa ajatuksiani työelämästä ja sen lieveilmiöistä, kuten työuupumuksesta, josta minulla on omakohtaista kokemusta. Vuosi myöhemmin olen taas töissä, uudessa työpaikassa. Ajattelen, että uusin eväin.

Tänään sain esimieheltä kehuja. Hieno kokemus saada myönteistä palautetta “ilman sarvia ja hampaita”. Kehu oli kehu, eikä sillä vaadittu lisää tehoja, enempää tai parempaa. Edellisellä tarkoitan, että asiallisen positiivisen palautteen antaminen ja vastaanottaminen ovat taitoja, joita kaikki eivät hallitse. Olen vuoden varrella ehkä oppinut hieman tuota vastaanottamista…

Elämä käy työstä ihan itsessään. On hilpeä huomata, että voimia riittää olemisen ja elämisen lisäksi työhönkin. Poissaoloni, joka venyi vuoden mittaiseksi, on ollut henkilökohtaisesti tärkeä. Suhtauduin sairauslomaan (mikä kummallinen sana!!) melkein alusta lähtien mahdollisuutena. Palkinnoksi löytyi uusi ammatti, mihin tähdätä. Tutustuin lisäksi mielenkiintoiseen, tunteikkaaseen ja herkkään naiseen – itseeni. On hienoa, että Suomi on yhteiskunta, jossa pitkäaikainen sairastaminen on mahdollista ilman kohtuutonta taloudellista ahdinkoa. Olen onnellinen ja kiitollinen veronmaksaja ja lienen sitä vastakin.

Luen parhaillaan Osmo Soininvaaran Vauraus ja aika -teosta. Oireellista on, että ostin teoksen jo maaliskuussa 2007, kun Soininvaara oli paikallisessa kirjakaupassa teemasta juttelemassa. Olin vanhempainvapaalla, yksinäinen ja ahdistunut. Pelkäsin, että minut unohdetaan enkä enää kelpaa vaativiin oikeisiin töihin. Yritin lukea teosta, mutta annoin periksi muutaman aukeaman jälkeen. Silloin minulle oli ihan turha yrittää selittää tai antaa ajatteluun virikkeitä. Olin jo silloin sairastumisputkessa. Pakkohan se on myöntää, että puupää uskoi vasta, kun se pistettiin kirveellä klapeiksi.

Saa nähdä, minne blogi seuraavaksi vie. Kiitos lukijoille ja kommentoijille, pian on 3000 käyntiä täynnä.

Merkityksellisyyden merkitys

Opin talvella käsitteen gerotranssendenssi (kiitos Tuula!). Kyse on lyhyesti tiivistäen kypsymisestä iän myötä, suuntautumisesta sisäänpäin ja maailmanyhteyteen. Gerotranssendenssi voi saavuttaa myös nuoren ihmisen, jos hän kohtaa vaikean kriisin.

Kevään aikana olen saanut käytännön oppia käsitteestä. Olen työskennellyt ohjaajana kahdessa luovan kirjoittamisen ryhmässä ikääntyneille. Kirjoittajien ikähaarukka on kolmisenkymmentä vuotta eli he ovat noin 60-90 -vuotiaita. Itsellä on ikää tuo kolmekymmentä vuotta, joten puhutaan henkilöistä, joilla on kokemusta elämästä. Osalla on todella rankkoja kokemuksia, osa on päässyt “helpommalla”. Minulle on tullut yllätyksenä, miten yksityisiä asioita ryhmäläiset ovat valmiita ottamaan esille, jopa julkistamaan ryhmän ulkopuolella.

Kaikkien kohdalla ei voida puhua seestymisesta tai kypsymisestä iän myötä, joku saattoi suoraan ilmoittaa voimavarakseen katkeruuden. Yhteistä kaikille on, että he haluavat ikävistä tunteistaan eroon, purkaa niitä. Ehkä he eivät vielä ole valmiita kääntymään sisäänpäin, sillä ulkopuolisen maailman kanssa on niin paljon selvitettävää.

Ystäväni Tuulan mukaan vanhainkodeissa (saan sanoa niin, koska olen kasvanut sellaisessa ja minusta se on kaunis ja kuvaava sana) ei aina osata suhtautua luontevasti tähän sisäänpäinkääntyneeseen hiljentymiseen, vaan yritetään väen vängällä aktivoida vanhusta tai jopa suhtaudutaan hiljentyjään dementoituneena. Ehkä nuorempi ei voi yksinkertaisesti tavoittaa gerotranssendenssin kauneutta, ei ainakaan ennen kuin se lopulta tulee omalle kohdalla.

Kirjoittajaryhmissäni kipuilevien senioreiden osalta olen ajatellut, että miten heitä voisi tukea saavuttamaan seesteisen mutta aktiivisen, voimaantuneen vanhuuden. Nuorimmilla heistä on elämää jäljellä yhtä paljon kuin minulla on elettynä, joten toivoisi ettei sitä taistella läpi katkeruuden voimalla. Itse ajattelen, että tärkeää on löytää omasta elämästä merkitys tai merkityksiä. Tuntea itsensä ja tarinansa merkitykselliseksi.

Opin kollegalta (Kiitos Eijaliisa), että Suomessa joka toinen päivä joku yli 65-vuotias tekee itsemurhan. Suurin syy on yksinäisyyden aikaansaama masennus. Joka toinen päivä joku on hukannut viimeisetkin merkitykset.

Luulolakko

Luulo ei ole tiedon väärti.

Se luulee itsestään liikoja.

En tiennyt mitään, mutta oletin kaikenlaista. Olin hyvin onnellinen. (Tove Jansson)

Ota siltä luulot pois.

Olettaminen on luulemista. Olen hyvä olettamaan. Liian usein on itsestäänselvää, vaikka pitäisi avata suu ja kysyä. Pienistä vihjeistä voi yhdistellä tietoa. Toisten hitaudesta voi kärsiä. Toisinaan kannattaisi kyseenalaistaa. Rehellisesti sanottuna olen kateellinen kriittisille ja jäsennetyille ihmisille. Minä en ole sellainen. Luulen, oletan, yhdistelen ja assosioin. Luotan intuitioon ja minun kanssani voi olla vaikea kommunikoida, koska kuuntelen liian hyvin. Mykistyn toisen asian edessä, luulen ymmärtäväni. En tarkenna.

Jos lopettaa luulemisen huomenna, aloittaa luulolakon. Luulin, että se on ok… ei kelpaa selitykseksi. Lähimmät raivostuvat, kun tarkentaa jokaisen virkkeen. Kieltäytyy olettamasta, tahtoo koko paketin ennen kuin suostuu vastaamaan.

Voisiko olla niin, että oletus ja luulo on luonnollinen piirre mielessä ja kielessä? Saisimme olla äänessä jatkuvasti tai erakoitua silkasta uupumuksesta, jos emme luulisi tai olettaisi, täyttäisi vihjeiden avulla viestien aukkoja. Voisiko näin olettaa?

Äitiys on

Vanessa Beecroft on mielenkiintoinen taiteilija. Tutustuin häneen ja hänen taiteeseensa televisiossa (Teema 26.1.2009) esitetyn dokumentin myötä. Ohjelmassa seurattiin Beecroftin elämää SouthSudan -taideprojektin yhteydessä. (nettisivuilla otsikon Special Projects alla.)

Beecroft tutustui Sudaniin ja Darfurin kriisiin sattumalta, lehtiartikkelin kautta. Hän päätti matkustaa sinne, mutta ei koskaan päässyt perille Darfuriin(lähde DocPoint). Ensimmäistä kertaa käydessään Sudanissa häntä pyydettiin imettämään vastasyntyneitä kaksosia, joiden äiti oli menehtynyt. Isä oli tuonut lapset orpokotiin, koska ei pystynyt huolehtimaan heistä. Beecroft rakastui lapsiin ja päätti adoptoida heidät. Alkoi pitkä ja monipolvinen byrokraattinen prosessi, jonka lopuksi Beecroftin oli luovutettava. Hän ei onnistunut adoptoimaan lapsia ja myös hänen avioliittonsa hajosi.

Löysin blogeista puheenvuoron sekä puolesta että vastaan. Myönteiseen suhtautumiseen oli innoittanut Beecroftin ennakkoluuloton tyyli tarttua kipeisiin aiheisiin. Suorastaan inhoa oli aiheuttanut taiteilijan pakkomielteinen toiminta adoptiohankkeessa.

Beecroft on painanut mieltäni nyt kolmisen kuukautta. Dokumentin vuoksi olen ajatellut paljon äitiyttä. Beecroft vaikuttaa itsenäiseltä ja omapäiseltä, vaikealtakin, mutta erityisen vaikutuksen minuun teki hänen tunteellisuutensa. Dokumentissä esitellään hänen työtään kotona Yhdysvalloissa ja Afrikassa. Kotona näkyvät myös hänen pienet biologiset lapsensa, joita lastenhoitaja hoitaa. Erityisesti mieltäni on askarruttanut kohtaus, jossa Beecroft keskeyttää työnsä alakerran työhuoneessa, kun asuinkerroksesta kuuluu kaatumisen ääni. Hän kuuntelee, kun lastenhoitaja pääsee itkevän lapsen luo, mutta koska lapsi ei tyynny, ryntää myös Beecroft yläkertaan. Hänen ilmeensä on huolestunut ja hätääntynytkin. Hän toimii periäidillisesti.

Sudanilaisiin kaksosiin hän suhtautuu tunteikkaasti, mutta vastuullisesti. Hän haluaisi kuvata kaksosia lastenkodin ulkopuolella, mutta laitoksen henkilökunta ilmoittaa, että lapset eivät voi poistuttuaan tulla takaisin, koska voisivat tuoda mukanaan tarttuvia tauteja. Dokumentin kuvauksen perusteella olin aivan varma, että hän ottaisi kaksoset mukaansa joka tapauksessa, mutta niin ei käynytkään. Beecroft on apean näköinen istuessaan maastoautossa, mutta tekee vastuullisen päätöksen kaksosten hyväksi.

Tavoitan dokumentin ja Beecroftin herättämistä tunteista oikeastaan vain kummastuksen. Vanessa Beecroft matkustaa jatkuvasti ympäri maailmaa valmistelemassa erilaisia taideprojekteja ja näyttelyitä. Dokumentista jäi se vaikutelma, että lapset eivät matkusta hänen kanssaan. Mitenköhän Beecroft sammuttaa ikävän ja miten läheinen hän lopulta on lapsilleen? Miten hän väistää äitiyden, jota dokumentissakin ilmensi? Vai ilmentääkö hän nimenomaan nykyaikaista äitiyttä, ihannetta uran ja perheen yhteensovittamisesta? Minulla ei ole aiheesta mielipidettä, mutta olen onnellinen, että joskus joku aihe voi pohdituttaa kuukausikaupalla.